KARHUNKYNSI

en en�� yksin hallitse koskia ja mets��
puitani koura kyltym�t�n repii juuriltaan
kuka valtakuntani rajoja k�yd� uskaltaa
n�in rikkoa i�isyyksien rauhaa?
korvessa monta asuu voimaa
viel� karhu kynsin teit�kin paikastanne muistuttaa

kaikki syntyy raivosta, siit� tuskasta
jota tuli maahan valaa k�dest� jumalan
tuhansien hautojen hohkaessa hiljaisuutta
alkaa marssimme tuhansiin lis��
kituessaan hiljaisinkin kiroaa
heikoinkaan ei tallottuna makaa vihan kasvaessa

eik� valo riit� niin kauas ett� n�kisit
pedot joiden jo kuulet liikkuvan?
her��t sotahuutoon, vilkuillen tyhjyyteen
oma pelkosi riist�� toivon el�m�st�
kaikki raivosta syntyy tuskasta
poltettuun maahan poltettuun jumalaan kaikki palaa

tulen valtakunnasta veren valtaan
veren vallasta kuolemaan
hyl�tty karjasi teuraaksi joutaa
y� helppo on taposta puhdistaa
ei kukaan tuolle puolen n�e
ei teill� ole aikaa

yksin j�� roihuamaan
saastaisten ruumisten rovio
maa hetken palaa mustana
mustaan vereen saa nukahtaa


HAASKA

raunioita tuhotun kaupungin vierest� katsellen
vai yl�puolella auringon eksyneen� taivasta halkoen?
koska kuoli tuo kurja olento, tied� en

kynnet sel�ss��n hetken lev�ht��
kasvot hiekassa hetki katoaa

liian kauas katseensa hamuaa
kun eiv�t kotkatkaan pilviss� lenn�
on rauta voimaton aikaa vastaan
kaikki aseensa joutuvat laskemaan
ja kaiken turhuuden unohtaen
suohon p��tyy viel� t�m�kin

vain tuhkaa poltetun kaupungin unet valloittajien
yl�puolella auringon tyhjyys olkoon maa t��lt� karkoitettujen

kynnet sel�ss��n hetken lev�ht��
kasvot hiekassa hetki katoaa

hitain askelin liian kaukaa
moni itselleen aarteita saalistaa
on rauta voimaton aikaa vastaan
kaikki lihassaan joutuvat kitumaan

turha on v�syneen odottaa
kuka valmis on matkastaan luopumaan
t�ll� tiell� ei kukaan kulje meit� vastaan

lopulta aika palkitsee
mink� ajassa ihminen k�rsii
kuolema kalventaa kaikkien kasvot
j�tt�� ruumiit kynsiin korppien
miekasta nielet veren jonka lasket
suohon p��dyt viel� sin�kin

puiden oksilla, vuorten rinteill�
istuvat vaiti nuo hahmot
vain odottaen ett� polvillesi putoat
ja kasvosi hiekkaan painat
et en�� liiku, silloin tied�t...


PIME�

astu saliin kadotuksen
t�nne varjotkaan eiv�t sinua kutsu
kuuletko, tunnetko mit��n?
joku hengitt�� kiivaasti hamuten ilmaa
kuiskaukset kaikuvat loputtomasti
tied�t ettei t��ll� ole ket��n

niin kauhu hiipii vaikka mihin piilottaisit
vai henkesik� j�tt�isit?

t�ss� maailmassa ei ole mit��n
ei tyhjyydess� el�m�� j�ljell�
ne joita pelk��t eiv�t pelk�� ket��n
olet yksin etk� tied� miss�

hiljaiset askeleet kaikuvat syviss� vesiss�
kuolevan auringon alla kaikki on kaunista

alla puiden kuolleiden oksien
istut kuunnellen kuolleita lintuja
y� ei anna uskoa mihink��n
ruumiisi t�risee kylm�st�
etk� l�yd� tiet�si takaisin
kun silm�si vihdoin tottuvat pime��n

hiljaiset askeleet kaikuvat syviss� vesiss�
tunteja laskien kulkee h�m�r� varjoina
pisarat pirstovat polkua maailman reunalta
kuolevan auringon alla kaikki on kaunista

t�ss� maailmassa ei ole mit��n
ei tyhjyydess� el�m�� j�ljell�
ne joita pelk��t eiv�t pelk�� ket��n
olet yksin etk� tied� miss�
ja silm�si ovat tottuneet pime��n

taas yksi eksynyt sammaleeseen painaa k�tens�
pisarat pirstovat polkua pime�n reunalta
huomenna auringon alla kaikki on kuollutta


JOTUNHEIM

nuo valkoiset kent�t t�t� maata hallitsevat
j��n v�lkehtiess� hiljaa itkev�t
kaiken kuolevaisen ajat muistavat

halki pohjoisen kirkas taivas siint��
mets�n huuruun saattaa kylm�ll� sateellaan
t�hdet taakseen k�tkee, meren tuleen sytytt��
ukkosellaan vuoriakin vavisuttaa
p�iv�t seisauttaen �isin raivoten

kauan ovat pilvet kulkeneet
rauhatta vetten p��ll� velloneet
jos taivaankannen liekki nyt roudan sulattaa
meit� vain riepottaa virta mukanaan

nuo valkoiset kent�t y�t� h�ik�isev�t
hiljaiset j�ttil�iset j��st� ja kivest�

maan kylm�n kauniin saa tuuli hajottaa
ja ikuinen virta lumena sataa
lakeudet ainiaan vailla asujaa
tahtoonsa j��kylm� tuuli maan kauniin taivuttaa

kaukana viima pilvi� ajaa
kallioihin suruisat s�keens� kirjoittaa
taivas eksytt�� v�syneen vaeltajan
jonka valkoinen tyhjyys lopulta maahan kaataa
niin kiroavat j�ttil�iset j��st� ja kivest�
ei t�st� kukaan k�y

vaikka puut tuhkaksi palaisivat
vaikka ranta karkaisi veden taa
ei t�t� maata voi ihminen omistaa


KAIKU

kulkija rauhaa etsien
kynsist� petojen haavoja sain
katveeseen, suojaan metsien
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

taistelun huuru verinen
ovilla kolkuttaa seuraten vain
rannoille, yli vesien
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

lyhyt on taival maallinen
ei tuntea tarvitse pelkoa lain
merten taa, loppuun aikojen
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

» BLOODVERSES

BEARCLAW

no more i rule alone the rapids and the forest
a hand so insatiable is ripping down my trees
who dares cross the borders of my realm
thus disturbing eternal calm?
within the woods many powers live
the claw of the bear is yet to show your place

all is born of fury and the pain
that fire casts upon the earth by the hand of god
at the silence of a thousand graves
begins our march for a thousand more
even the silent will curse in agony
not the weakest lie trampled while the anger grows

does the light not reach far enough for you to see
the beasts you hear are moving?
waking to a warcry, glancing around emptiness
your own fear denies all hope of life
all of fury is born of pain
to the burnt soil to the burnt god all returns

from the realm of fire to the rule of blood
from the rule of blood to death
your abandoned cattle slaughtered
the night easily cleansed of the kill
none of you sees to the other side
no one of you will have time

alone the pyre of carnage will burn
and while the earth burns black
in black blood we sleep


CARRION

staring the ruins of a defeated town
or splitting the sky lost beyond the sun?
when did that cursed being die, i know not

claws in his back he lays to rest
face in the sand and it all is gone

too far his stare is trying to reach
while eagles soar below the clouds
iron has no strength against time
all have to lay down their arms
and to forget all that is vain
into the swamp this will end

mere ashes of a burnt town the dreams of conquerors
the void beyond the sun now the land for the banished

claws in his back he lays to rest
face in the sand and it all is gone

by slow footsteps from too far away
many are claiming treasures for themselves
iron has no strength against time
all are destined in the torment of flesh

in vain the tired will wait
who are ready to give up their journey
for on this path none will cross our way

eventually time will repay
what man has suffered in time
faces turn pale in death
and corpses are left for the crows
by the sword shall you swallow the blood you have let
into the swamp you will end

on the branches of trees, on the mountain slopes
those silent figures are watching
waiting for you to fall on your knees
and to bury your face in the sand
you no longer move, it’s when you know...


DARK

step inside the hall of perdition
not even the shadows have invited you
what can you hear, what can you feel?
someone breathing timidly gasping for air
whispers echo endlessly
and you know that there is no one here

horror lurks wherever you hide it
would you forsake your life to escape?

there is nothing in this world
no life left in emptiness
those you fear are afraid of no one
you are alone and you don’t know where

silent steps echo in the deep waters
while all is beautiful under a dying sun

under the branches of dead trees
you sit and listen to dead birds
the night leaves you believing in nothing
your body shivers from the cold
and you won’t find your way back
when your eyes get used to the dark

silent steps echo in the deep waters
the duskfall clad in shadows counting hours
drops splinter the path from the edge of the world
while all is beautiful under a dying sun

there is nothing in this world
no life left in emptiness
those you fear are afraid of no one
you are alone and you don’t know where
and your eyes have gotten used to the dark

one more wandered with hands in the moss
while drops splinter the path from the edge of the dark
tomorrow all will be dead under the sun


JOTUNHEIM

those white fields they reign over this land
at the sparkle of ice they silently weep
all ages of mortals they know

and the bright sky reaches throughout the north
raining hoar upon the woods
it conceals the stars and sets the sea in fire
shakes mountains by thunder
halting the day, raging at night

for long the clouds have traveled
restlessly swelling above the waters
if the heavenly flame now melts the frost
with just the stream we drift

those white fields they blind the night
silent giants of stone and of ice

the wind shall scatter the cold fair land
and the eternal stream fall as snow
none ever living on these plains
the ice cold wind now takes the fair land

far away wind driving the clouds
carving mournful verses to stone
the sky leads the weary roamer astray
struck down by the white nothingness
thus curse the giants of stone and of ice
from here none shall pass

should the trees be burnt to ashes
should the shore be buried under the waves
no man can ever own this land


ECHO

a roamer seeking serenity
wounded by the claws of beasts
to the shade, to the shelter of the woods
the song of our fathers echoes

the gore of battle follows
knocking on our doors
onto the shores, over the waters
the song of our fathers echoes

so brief the earthly journey
yet no need for fear
beyond the seas, to the end of time
the song of our fathers echoes