RAUNIOILLA

ASKELMILLA

esin�yt�s

MAAILMALLE

Kuun viel� varttuessa
kulki kuiskaus p��ll� veen kaukaa.
Aallot levotonna l�iv�t
vasten sateen pieksem�� rantaa.

Kauan hiljaisia lienneet
salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksin�inen vire tuulen soi.

Keih�s karhunkaatajan
maassa saaliin vierell� vartoi
vaiti suurta laivaa saapuvaa.

Ei kukaan tiennyt n�hd� sarastukseen
ja p�iv� laski taas.

Kuulkaa huuto korppien
halki taivaiden,
n�in saapuu tuho jumalten
maailmaamme.

On tullut se aika jolloin auringon py�r�
veren vuodatuksesta katkeaa.

Liput kauniit liehuen
airut rantakiville astuu.
He miekoin meit� tervehtiv�t,
vapaudesta puhua saavat.

Loimet vieraat yll�ns�
puiseen ristiin veriveli tarttuu.
H�n suden mahdin mielii taltuttaa.

Keih�s karhunkaatajan
vastaan k��rmekielt� nyt nousee
ja iskee l�pi kurjan syd�men.

Vaan eiv�t sankarit en�� nouse raunioille
ja laulumme tuuli vie.

Kuulkaa suru metsien
halki aikojen,
on pyh�t kivet kaadettu
ja kansa voipunut.

Valtaa kuoleman sylist�
uhmaa ter�s v�lkkyen.
Tuoni k�siss� jumalten,
maine miehen ikuinen.

Jo syttyv�t nuo soihdut, ne ruumiit k�rvent�v�t
ja syytt�mien sielut tuomitaan.
Kuinka riist�v�t he jumalat nyt vierelt�mme,
vaikenevat tuhannet edess� murhaajan.

Kirveenkuva rinnalla
karhun lailla taistellen,
Ukon voima syd�mess�
viel� kaatuu viimeinen.

RAUNIOILLA

loppun�yt�s

UNOHDUKSEN LAPSI

Katkennut ter� k�dess�ni,
verivana rinnallani.
Vain tyhj� huotra maahan tallattuna
seuraa kun l�hden taas.

On vihollinen kaadettu,
voittamaton voitettu.
Veistetty� lihaani pelko j�yt��.

Tuo viima hyyt�v�
nime�ni kuljettaa.
Punainen veri piirt��
merkin maahan routaiseen.

Vuoren rinnett�
huurre kapuaa.
Kuin hetke��n odottaen
laelle kotka vain j��.

Taas vaihtaa tuuli suuntaa,
se vainajia syleilee ja kivet murentaa.

On mets� autio
ja pilvet paenneet.
Katson henki h�yryten
kun kaikki hiljalleen j��tyy.

Vain viima hyyt�v�
nime�ni kuljettaa.
Lopulta tied�n sen
mit� tulin t�ytt�m��n.

Vuoren rinnett�
taivas kuristaa.
Pelotta tarkkailee h�n
jonka siivet viel� kantavat.

Yksin tuulta vastassa
seisoo orpo taistojen.
Siint�� mets� keih�iden
rannassa taivaan punaisen.

Se raivo lailla ukkosen
silpoo rivit n�yrtyvien.
Sudet talosta kuoleman
suovat henk�yksen viimeisen.

Yksin tuulta vastassa
on lapsi tuon teurastuksen.

Ei vanhus sano sanaakaan,
vain haaskalinnut taivaalla tarinansa tuntevat.

Multaan hautaan kappaleet
raudan v�sym�tt�m�n.
Matkan lopussa ei j�ljelle j�� mit��n.

Viel� viima hyyt�v�
lauluani kuljettaa.
Merkki routaisessa maassa
aikaan katoaa.

Vuoren rinnett�
huurre kapuaa.
Kuin hetke��n odottaen
laelle kotka vain j��.

Siivet revitty mutta kynnet valmiina
loppunsa kohtaamaan.

Sodan maailmaa
pimeys kuristaa.
Pelotta tarkkailee h�n
jonka silm�t viel� n�kev�t.

TUHATVUOTINEN PERINT�

alkusoitto

Tuhannen vuotta olemme kulkeneet
eksyksiss�, etsien kadotettua kansaamme, ja katso!
edess�mme avautuu tie jumalten kaupunkiin.

JUMALTEN KAUPUNKI

Tuon laakson pohjalla
taivaiden tornien ymp�r�im�n�.
Joet vilkkaat riste�v�t
aikaa ammoista kuljettaen.

Saattue pys�htyy
l�mpim��n sateeseen.
Jossain kaukaisuudessa
pronssitorvi soi - kuunnelkaa!

Tie aukenee laaksoon,
vedet ain' virtaa alasp�in.
Ikuisuuteen aika vie,
kultaiseen taloon jumalten.

Ukkonen valaisee
sein�m�t vuorten jylhien.
Vesi rummuttaa kattoa mets�n
sen kansaa raviten.

Tuhannen vuotta kulunut kai
on siit� kun t��lt� l�hdimme.
Vihdoin olemme kotona
kaupungissa ikuisten.

Tie aukenee laaksoon,
vedet ain' virtaa alasp�in.
Ikuisuuteen aika vie,
kultaiseen taloon jumalten.

Puisen p�yd�n ��rell�
esi-is�t juhlivat.
Sirpaleissa rikotun lumouksen
jalat veress� tanssien.

Vesi kadonneen j�rvensel�n
i�isyydess� lep��.
Heikko pinta peilityyni v�reilee
vain kosketuksesta ihmisen.

Tuhannen vuotta ja
veljet toisensa pett�v�t.
Niin jumalten kaupungin
kauneus edess�mme katoaa.

KIVENKANTAJA

��rell� veden luodolla istuen
polviin p��ns� painaneena.
Laineet kolean tuulen syleilyss�
taakkansa saavat kantaakseen.

N�hnyt on tulta, n�hnyt on kuolemaa
mies petojen kasvattama.
N�hnyt on h�vityksen kansansa,
n�hnyt mit� ei voi unohtaa.

Taivaille vannonut ikuista vihaa
kantaja miekan ruosteisen.
Kantaja kiven kironnut kuninkaita,
polttanut maat takanaan.

Laaksoihin k�rsimysten,
virtaan vetten katkeruuden.
Polkuja seuraamatta
painon alle musertuen.

��rell� veden kurjalla karilla
hahmo raskain aatoksin.
Yksin kiroaa, hiekalle laskee
kiveenhakatun kohtalon.

Ei aukene taivas, ei nouse tuuli,
pilvet rantaa varjostavat.
Hiljaisuudessa kiroaa ja odottaa
matkaaja tyhj��n huomiseen.

Sit� surua ei voi unohtaa,
ei kive� jalkoihin laskea.

Sit� vihaa ei voi tukahduttaa,
on hulluus kiven painona.

TUULEN TYT�R

Kuule kuinka tuulen tyt�r
laulaa kaunista lauluaan.
Kuinka henk�yksens�
lumpeita hiljaa liikuttaa.

Syv��n vihre��n silmien noiden
valo t�htien lankeaa.
Syd�mess��n voima kuin hele� nauru
joka kantaa maailmain taa.

Aikojen saattoon tuulen tyt�r
laulaa kaunista lauluaan.
Aallon eksyneen kotiin kutsunsa saa.
Hell� k�tens� mets�n kehtoa keinuttaa.

SOTURIN TIE

Suuri on h�nen v�kevyytens�,
valtava h�nen voimansa.
Karuilla mailla kasvanut
mies alla j�isen tuulen.

Vain vire joukkonsa johtaa
myrskyn silm�st� tyveneen.
Soturin tie on mainettaan kantaa,
ei miekkaansa maahan laskea saa.

Soturi, sankari,
viitan kultaisen kantaja.
Taisteluun, kuolemaan,
tiell� jumalten kaupunkiin.

» STONEBEARER

AT THE RUINS

AT THE FOOTSTEPS

prologue

TO THE WORLD

Under the growing moon
there drifted a whisper with a distant stream.
Waves beating restlessly
the tired rain-lashed shore.

For long the wilds under the northern sky
silent may have been.
Resounded only with a breath of wind.

The spear of a bear-hunter
lay on the ground by its prey.
Awaiting the arrival of a craft.

Yet no one foresaw the dawning
and thus set another day.

Hearken to the ravens' cry
across all heavens.
Behold as the gods
of our world fall.

It is time for the wheel of the sun
to break by the flow of blood.

Under such fair colours
the harbringer steps ashore.
By a sword his companions salute us,
yet of freedom they may speak.

Dressed in strangest garment
claimed kindred grasps a wooden cross.
What strength in wolves he wishes to tame.

The spear of a bear-hunter
now risen against the serpent's tongue.
Striking through the vile heart.

Yet no hero shall rise on the ruins
and our song may drift with the wind.

Hear the sorrow of the woods
across all known times.
Sacred stones are overturned
and the folk so weary.

Steel agleam defies sway
on the lap of death.
Demise in the hands of gods,
a worthy name forever spoken.

And lo! the torches lit scorching carnage,
condemning all the guiltless souls.
How dare they bereave us our gods,
now thousands fall silent at murder.

Sign of the hammer on a warrior's chest
he battles like a bear.
With strength of Ukko deep in his heart
the last man now may fall.

AT THE RUINS

epilogue

CHILD OF OBLIVION

A broken sword in my hand,
a trail of blood on my chest.
Just an empty scabbard trampled to the ground
will follow as I leave again.

The enemy has been slain,
the invincible defeated.
A fear is gnawing my rough-hewn flesh.

The icy piercing wind
my name is carried upon.
Blood o' so red, it draws
a mark on the frozen ground.

And rime is climbing
the mountainside.
As if awaiting its time to come
a solitary eagle stays still.

Yet the wind is changing again,
embracing the dead and eroding what is stone.

The woods are silent
and the clouds are gone.
Through the steam of my breath
all I see is turning ice.

Just the icy piercing wind
my name is carried upon.
And then it becomes clear
what part here is mine.

And sky is strangling
the mountainside.
With no fear in his eyes
the one with wings is watching.

Alone against the wind
the battlefield orphan now stands.
The forest of spears is growing
on the red skyshore.

That rage like thunderstorm
tears the humbling lines.
Wolves from the house of death
now grant the final breath.

Alone against the wind
the child of slaughter now stands.

No, the old man speaks no words
and only the vultures may tell his tale.

Into the soil buried
the shards of untiring iron.
At the journey's end nothing is to remain.

Still the icy piercing wind
my name is carried upon.
The mark on the frozen ground
will vanish into time.

And rime is climbing
the mountainside.
As if awaiting its time to come
a solitary eagle stays still.

Wings they are torn but claws are ready
to face what might be the end.

And dark is strangling
the world of war.
With no fear in his eyes
the one with sight is watching.

LEGACY OF A THOUSAND YEARS

prelude

For a thousand years we have wandered,
seeking for our forsaken people, and lo!
before us is the path to the city of the gods.

CITY OF THE GODS

At the bottom of that valley
surrounded by heavenly towers.
There cross two brisk rivers
carrying long gone time.

Here the company will stop,
resting in the warmth of rain.
Somewhere far, far away
sounds a bronzen horn - hearken!

Path leads to a valley,
waters running downwards.
To eternity our time shall lead us,
to the golden house of the gods.

At the flash of lightning
the dreary mountains unveil.
Water pounds the green vault,
nourishing the woodland folk.

A thousand years may have passed
from the moment we left our home.
At last have we returned
to the city of the eternal.

Path leads to a valley,
waters running downwards.
To eternity our time shall lead us,
to the golden house of the gods.

Our forefathers, they feast
around a wooden table.
In the fragments of a broken spell
they dance with blooded feet.

The open, forsaken lake
is sleeping in forever.
The frail unrippled breaks
only at the touch of man.

A thousand years
for a brother to betray brother.
And the beauty of the city of the gods
will vanish before our eyes.

STONEBEARER

Sitting on a rock by the sea
with head bown to his knees.
Caressed by the coldest wind
the silent waves receive his burden.

Fire has he seen and death as well,
man grown up by beasts.
Destruction has he seen, of his own people,
seen what cannot be unmade.

Eternal hatred to all heavens
by a corroded blade he swore.
The bearer of stone, cursed has he kings
and burnt all the land behind.

To valleys of suffering,
into the stream of bitter rivers.
Aside paths made by man,
ever under crushing weight.

On an isolated rock by the sea
there sits a grief-stricken man.
Alone he curses and lays on the sand
a weighing fate carved in stone.

Yet skies don't open, no wind shall rise
and clouds they shadow the shore.
In silence a roamer curses and waits
until another tomorrow.

An unforgotten grief
ever carried with the stone.

An unforsaken hatred,
madness weighing down the stone.

DAUGHTER OF THE WIND

O' hear the daughter of the wind
singing her fairest song.
How gently her silent breath
caresses the lilies on the open lake.

Into the deepest green of her eyes
is cast the light of stars.
In her heart, strength like brightest laughter
that endures beyond worlds.

'til the end of time daughter of the wind
is singing her fairest song.
A lost wave guided home by her call.
The sleeping woodland cradled by her hand.

THE WAY OF A WARRIOR

Grand is his power
and enormous his strength.
Man grown on barren lands,
grown under an icy wind.

A mere breeze can lead its forces
to calm through the eye of a storm.
The way of a warrior is to bear his name,
never to lower his sword.

Warrior, a hero,
bearer of the golden cloak.
Into battle, into death,
on the path to the city of the gods.

AT THE JOURNEY'S END

O' my weighing mind
like all the earth.
My life fading
behind the moss.

In the shelter of these primal trees
forsaken I may lie.
The birds, they're gone,
leaves are my only company.

Once will the worldly curtain
fall before all men.
O' hear me sing this one last song
echoing through the heavens.

Tears of my heart,
dewfall of my soul.
Let the wind carry
my cares afar.

Once will the worldly curtain
fall before all men.
O' hear me sing this one last song
echoing through the heavens.